Helmikuu vaihtui jo maaliskuuksi, joten kohta olen viettänyt jo puolet opiskeluvaihdostani täällä San Diegossa, ja tuon todettuani alkoi saman tien ahdistaa. Toki välillä on ikävä Suomea ja kaikkea mitä siihen liittyy, mutta tuntuu, että minulta on täällä edelleen näkemättä lähestulkoon kaikki mahdollinen. Tuossa kaiken näkemisessä auttaisi kyllä kummasti auton omistaminen…
Amerikkalaiset rakastavat autoja. Johtuuko se sitten Henry
Fordista vai mistä, sitä en tiedä, mutta jokaisella itseään kunnioittavalla
amerikkalaisella täytyy olla oma auto. Akateemisesti koulutettu tiedonhaun
mestari kun olen, niin onnistuinpa löytämään netistä tilastoja väitteeni
tueksi. San Diegossa on nimittäin yli 250 000 taloudessa käytettävissä
kaksi autoa yhden sijaan ja kaupungista löytyy enemmän talouksia, joissa on
käytettävissä 4 ajoneuvoa (n. 30 000) kuin talouksia, joissa ei ole
ollenkaan ajoneuvoa (n. 18 000). Tällainen on autoilutrendi siis ainakin
täällä länsirannikolla, kun taas esimerkiksi New Yorkissa autohan taitaa vain
olla hidaste.
Koska yleinen käytäntö täällä on se, että kaikilla on auto,
autottomuus tuntuu olevan paikallisille suorastaan vieras käsite. Tähän
tulokseen olen päätynyt erinäisissä keskusteluissa. Eräänä päivänä olin yhdessä
ostoskeskuksessa etsimässä Office Depot -nimistä liikettä. Koska en löytänyt
etsimääni, menin kysymään liikkeen sijaintia infopisteen tädiltä. Täti selitti
ystävällisesti, ettei liike ole ostoskeskuksessa vaan ostoskeskuksen
ulkopuolella. Kun hän alkoi selittää, miten sinne pääsee, hänen ensimmäinen ohje
oli ”okay, go back to your car…” Totesin iloisesti, ettei minulla ole autoa,
jolloin nainen meni hiljaiseksi, koska hänen täytyi miettiä ankarasti, miten
kyseiseen kauppaan pääsee ilman autoa. Loppujen lopuksi sinne pääsi ihan samaa
reittiä kuin autollakin, mutta täti ei varmaan vain ollut koskaan noteerannut
sitä, että autokaistan vieressä menee kuin meneekin kävelytie.
Toisella kerralla olimme aikeissa mennä maantiedon
kurssilaisten kanssa Cuyamaca Rancho State Parkkiin luontoon samoilemaan. Tätä
varten meidän täytyi sopia carpoolista eli kimppakyydeistä. Minä ja
australialainen vaihto-oppilas saimme kyydin Joelta, ja Joen päätöksestä
päätimme nähdä paikassa x, josta hän nappaisi minut ja aussinaisen kyytiinsä.
Kun australialaisnainen kysyi Joelta, miten pitkä matka paikkaan x on
kampukselta, Joe vastasi ”oh, it’s really close to campus. It takes about ten minutes to get there by car”.
Tämän jälkeen sanoimme Joelle yhteen ääneen, että ”but we don’t have a
car. That’s why we’re carpooling with you”, johon Joe tuumasi, että “oh”, ja
niinpä päädyimme vaihtamaan kohtauspaikan kävelyetäisyydelle yliopistolta.
Koska Yhdysvallat on pirun iso maa (USA:n pinta-ala on yhtä
suuri kuin koko Euroopan), ja koska autoilu on täällä niin suosittua ja halpaa,
myös autoiluun käytettävä aika ja kilometrit saavat täällä uuden perspektiivin.
Amerikkalaisista on esimerkiksi aivan luonnollista ajaa autolla seitsemän
tuntia San Diegosta San Franciscoon 800 kilometrin
päähän. Yksi päivä sattui myös hauska autoiluun liittyvä tapaus luennolla,
jossa aiheena oli englannin kielen opettaminen toisena tai vieraana kielenä.
Opettaja demonstroi meille millainen kuuntelutehtävä on fantasian kuunteleminen
vieraan kielen oppitunnilla. Meidän opiskelijoiden piti sulkea silmämme,
keskittyä kuuntelemaan, kun opettaja luki tarinaa vanhasta oppikirjasta ja
yrittää kuvitella mielessä tapahtumapaikka tarinalle. Opettaja painotti, että
tehtävän onnistumisen vuoksi on tärkeää, että keskitymme kuuntelemiseen
kunnolla. Tarina meni
kutakuinkin näin: ”let’s imagine we are going on a picnic to the mountains. I have
the perfect place in mind. We will have to drive about three hours to get there…”
Tässä vaiheessa Minnan filmi katkeaa. Kuka hitto ajaa kolme tuntia
mennäkseen piknikille?! Jos minä tekisin saman Suomessa, niin voisin saman tien
lähteä piknikille Jyväskylästä Espan puistoon Helsinkiin! Olin niin shokissa
kolmen tunnin piknik-matkasta, että en pystynyt enää keskittymään opettajan
kuuntelemiseen ja niinpä koko tehtävä meni minun osalta pilalle. Tarkistin
vielä jälkeenpäin, ja kyllä vain, oppikirjan tekijät olivat amerikkalaisia.
Henry Fordin sijaan syy autoilun suosioon taitaa löytyä ihan
rahasta ja käytännöllisyydestä. Autot eivät maksa täällä läheskään niin paljon
kuin Suomessa ja bensakin on paljon halvempaa. Kämppäkaverini
automaattivaihteinen (kaikillahan täällä on automaattivaihteet) vuoden -99
Honda maksoi nahkaverhoiluineen kuulemma 4500 euroa ja bensatankin täyttäminen
maksaa noin 40-50 euroa. Nyt joku kotimekaanikkomies siellä tietokoneensa ääressä
tietenkin haluaa tietää, että millä korisarjalla auto on varustettu, paljonko
autossa on vetoja ja montako mailia on mittarissa, mutta niin hyvä tiedonhaun
mestari minä en ole, että pystyisin nuo faktat teille tarjoamaan. Ihmiset myös
kuulemma vaihtavat autoja tiuhaan tahtiin, minkä kyllä näkee katukuvassakin. Eipä
näy täällä nimittäin mitään 80-luvun corolloja ja nissaneita niin kuin
Suomessa, vaan kaikkien autot on valmistettu ihan tällä vuosituhannella. Tai
siis siltä ne ainakin näyttävät, koska kaikkien autot kiiltävät
auringonpaisteessa kuin viimeistä päivää. Hitostako minä oikeasti tiedän, miten
kämppäkaverini -99 vuosimallin Honda eroaa ulkonäöltään -00 mallista?
On myös pakko myöntää, että auton omistaminen tekee elämästä
paljon helpompaa täällä. Niin kait se on Suomessakin, mutta koska San Diego on
todella suuri kaupunki, täytyy esimerkiksi rannalle menemiseen varata tunti
aikaa (jopa kaksi riippuen rannasta), jos haluaa käyttää julkista liikennettä,
ja menopeliä pitää vielä vaihtaa puolessavälissä matkaa. Myös ruokaostosten
tekeminen on todella hankalaa ilman autoa, koska kantamusten kanssa joutuu
kävelemään aika pitkän matkan ennen kuin pääsee metro- tai linja-autopysäkille
ja sitten pitää vielä kävellä pysäkiltä kotiovelle. Mihinkään diskoteekkiinkän ei voi oikein lähteä ilman autoa, koska julkiset kulkupelit lopettaa liikennöinnin melko aikaisin. Tähän onglemaan on onneksi keksitty ratkaisu nimeltään party bus, joka on diskovaloilla ja tankotanssitangolla varusteltu menopeli college-opiskelijoille. Joka viikonloppu dösä noutaa juhlijat yliopisolta ja kymmenen dollarin hinnalla pääsee linjurilla keskustaan baariin ja valomerkin jälkeen takaisin. Ja koko matkan ajan poppi raikaa ja matkustajille tarjotaan ilmaiseksi pahanmakuisia alkoholijuomia. Party Bus on aivan kuin paikallisten versio suomalaisesta seuramatkasta Tallinnaan ilman karaokea ja buffet-aamiaista.
San Diegossa on baarien ja rantojen
lisäksi monia muita upeita vierailemisen arvoisia paikkoja, mutta niihin ei
yksinkertaisesti pääse ilman autoa. Kaupungissa on komea Coronado Bridge (googleta
niin näet kuvan), ja sitä pitkin pääsee Coronado Islandille, joka on todella
kaunis ja hulppea saari, jolla sijaitsee oma Coronadon kaupunki. Olisipa hienoa
pyöräillä joskus saarelle ihastelemaan rantaa ja rikkaiden kalifornialaisten
komeita taloja ja ottaa kuvia kaupungista sillalta, mutta kun ei siellä vitsin
sillalla mene kävelytietä! Sillalle ei siis pääse mitenkään muuten kuin autolla
eikä siellä voi pysähtyä. Tästä huolimatta sillalla on kylttejä, joissa
opastetaan itsemurhamielessä paikalle tulleita depressiotapauksia soittamaan
numeroon x sillalta hyppäämisen sijaan. Ei ole varmaan vaikeaa vastailla näiden
ihmisten puheluihin. Minä sanoisin vain, että ”sinne asti kun kävellen pääsit, niin
katso nyt piru vie sitä maisemaa siellä sillalla ja hymyile!”
Olen kyllä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että
kämppäkaverillani on auto, joten pääsen hänen kyydissä ruokaostoksille joka
viikko. Olen myös onnistunut löytämään täältä yhden paikallisen kaverin, joka
on kuskannut minua pitkin kaupunkia ja näyttänyt paikkoja. Kaikilla
vaihtareilla ei ole yhtä hyvin pullat uunissa, ja niinpä jotkut ovat vuokranneet
auton käyttöönsä 24/7. Myönnettäköön, että minuakin kutkuttaisi vuokrata auto
ja lähteä esimerkiksi San Franciscoon tai Las Vegasiin autolla, mutta en minä
nyhverö taida uskaltaa ajaa täällä. Minua pelottaa 120 km/tunnissa ajavat
kanssa-autoilijat, kuusikaistaiset moottoritiet ja paikallisten erittäin
röyhkeä ajotyyli. Moneen kertaan olen myös kuullut, että ihmiset eivät osaa
täällä ajaa sadekelissä. Niinä harvoina päivinä, kun San Diegoon sataa vettä,
on kaduilla peltiä rutussa huomattavasti enemmän kuin muina päivinä, joten
minun tuurillani täällä alkaisi sataa saman tien kun istun ratin taakse, ja joku
olisi puskurissa kiinni. Täällä on myös hieman erilaisia liikennesääntöjä kuin
Suomessa, kuten esimerkiksi se, että autolla saa kääntyä risteyksessä oikealle
päin punaista, jos muita autoja ei ole kaistalle tulossa. Varmaan ihan näppärä
sääntö, mutta entäs tämä: autossa ei saa kuljettaa avattua, alkoholia
sisältävää pulloa, vaikka kuinka olisi selvin päin ratin takana, mutta jos pullo
on takakontissa, niin ei riko lakia. Kuulin myös eräänä päivänä tytöltä, joka
on aikoinaan työskennellyt parkkipirkkona, että ainakin hän sai töissä sakottaa
ihmisiä peffa edellä parkkeeraamisesta! Ja minulle kun isä on opettanut, että
parkkiruutuun ajetaan peruuttamalla eikä nokka edellä!
Auton omistaminen on myös eräänlainen statussymboli San
Diegossa ja varmaan koko Kaliforniassa. Vain luuserit, vähätuloiset tai muut
laitapuolen kulkijat kulkevat julkisilla menopeleillä. Itse olen istunut
monetkin kerrat metron ja linja-auton kyydissä vähemmistön edustajana noin
niinku ihonvärin perusteella. Olenpa joskus todennut metrossa istuessani, että
olen vaunun ainoa valkoihoinen matkustaja. Kuljen joka viikko linja-autolla
osallistuakseni erään ala-asteen iltapäiväkerhotoimintaan, ja joka ikinen kerta
olen ollut ja tulen olemaan valkoihoisena vähemmistön edustajana linja-auton
kyydissä. Toisin sanoen, olen luuseri. Niin se ostoskeskuksen infopisteen
tätikin varmaan mielessään ajatteli, kun kerroin hänelle, ettei minulla ole
autoa.
Koska on hienoa omistaa auto, omalla autolla ajetaan
tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka julkinen kulkupeli olisi kuinka paljon
näppärämpi vaihtoehto. Eräänä iltana kuljimme metrolla Vanhasta kaupungista
yliopistolle. Matkan varrella metro pysähtyi Qualcom Stadiumilla, jossa oli
meneillään joku suuri monster truck -tapahtuma. Kuusikaistaiset moottoritiet
stadionin lähellä olivat joka suunnasta aivan tukossa, kun perheen isät yrittivät
puskea citymaastureineen kohti show’ta. Metrossa samaan tapahtumaan matkustavat
ihmiset alkoivat hurrata ja nauraa ivallisesti, kun he näkivät liikenneruuhkat
ja autojonot stadionille. Tällä kertaa luuserit siis olivat niitä fiksuimpia,
eli he olivat jättäneet autonsa kotiin ja päättäneet kulkea julkisilla
tapahtumapaikalle.
Täällä ollessani olen oppinut ainakin yhden uuden sanan ja
se on jo edellä mainitsemani carpool eli kimppakyyti. Erikoista sinänsä, että
olen sanan oppinut, koska carpool ei taida olla kovin suosittua San Diegossa.
On aika löydä taas tilastoja tiskiin: San Diegossa 74 % ihmisistä eli noin
miljoona henkeä kulkee töihin yksin omalla autolla. Vain 13 % eli noin
170 000 henkeä kulkee kimppakyydillä töihin ja 3 % eli noin 38 000
henkeä käyttää samaan tarkoitukseen julkisia liikennevälineitä. Noista luvuista
saa jo aikaiseksi mukavat 1 170 000 autoa San Diegon teille
pörräilemään joka arkipäivä. Osavaltio yrittää kannustaa ihmisiä käyttämään
kimppakyytiä siten, että moottoriteillä yksi kaista on varattu vain autoille,
joissa on enemmän kuin yksi matkustaja. Jos kaistalla ajaa yksin, lävähtää
käteen iso sakko, ja näkemäni perusteella kimppakyytikaistaa todellakin
käyttävät vain autoilijat, joilla on matkustajia kyydissä. Silti carpooling on
melko harvinaista, ja niinpä Urban Dictionarysta löytyy termi ”California carpool”,
joka tarkoittaa matkustamista kimpassa siten, että jokainen ajaa omalla
autollaan. Näin meillä.