Dude, where's your car?

Helmikuu vaihtui jo maaliskuuksi, joten kohta olen viettänyt jo puolet opiskeluvaihdostani täällä San Diegossa, ja tuon todettuani alkoi saman tien ahdistaa. Toki välillä on ikävä Suomea ja kaikkea mitä siihen liittyy, mutta tuntuu, että minulta on täällä edelleen näkemättä lähestulkoon kaikki mahdollinen. Tuossa kaiken näkemisessä auttaisi kyllä kummasti auton omistaminen…

Amerikkalaiset rakastavat autoja. Johtuuko se sitten Henry Fordista vai mistä, sitä en tiedä, mutta jokaisella itseään kunnioittavalla amerikkalaisella täytyy olla oma auto. Akateemisesti koulutettu tiedonhaun mestari kun olen, niin onnistuinpa löytämään netistä tilastoja väitteeni tueksi. San Diegossa on nimittäin yli 250 000 taloudessa käytettävissä kaksi autoa yhden sijaan ja kaupungista löytyy enemmän talouksia, joissa on käytettävissä 4 ajoneuvoa (n. 30 000) kuin talouksia, joissa ei ole ollenkaan ajoneuvoa (n. 18 000). Tällainen on autoilutrendi siis ainakin täällä länsirannikolla, kun taas esimerkiksi New Yorkissa autohan taitaa vain olla hidaste.

Koska yleinen käytäntö täällä on se, että kaikilla on auto, autottomuus tuntuu olevan paikallisille suorastaan vieras käsite. Tähän tulokseen olen päätynyt erinäisissä keskusteluissa. Eräänä päivänä olin yhdessä ostoskeskuksessa etsimässä Office Depot -nimistä liikettä. Koska en löytänyt etsimääni, menin kysymään liikkeen sijaintia infopisteen tädiltä. Täti selitti ystävällisesti, ettei liike ole ostoskeskuksessa vaan ostoskeskuksen ulkopuolella. Kun hän alkoi selittää, miten sinne pääsee, hänen ensimmäinen ohje oli ”okay, go back to your car…” Totesin iloisesti, ettei minulla ole autoa, jolloin nainen meni hiljaiseksi, koska hänen täytyi miettiä ankarasti, miten kyseiseen kauppaan pääsee ilman autoa. Loppujen lopuksi sinne pääsi ihan samaa reittiä kuin autollakin, mutta täti ei varmaan vain ollut koskaan noteerannut sitä, että autokaistan vieressä menee kuin meneekin kävelytie.

Toisella kerralla olimme aikeissa mennä maantiedon kurssilaisten kanssa Cuyamaca Rancho State Parkkiin luontoon samoilemaan. Tätä varten meidän täytyi sopia carpoolista eli kimppakyydeistä. Minä ja australialainen vaihto-oppilas saimme kyydin Joelta, ja Joen päätöksestä päätimme nähdä paikassa x, josta hän nappaisi minut ja aussinaisen kyytiinsä. Kun australialaisnainen kysyi Joelta, miten pitkä matka paikkaan x on kampukselta, Joe vastasi ”oh, it’s really close to campus. It takes about ten minutes to get there by car”. Tämän jälkeen sanoimme Joelle yhteen ääneen, että ”but we don’t have a car. That’s why we’re carpooling with you”, johon Joe tuumasi, että “oh”, ja niinpä päädyimme vaihtamaan kohtauspaikan kävelyetäisyydelle yliopistolta.

Koska Yhdysvallat on pirun iso maa (USA:n pinta-ala on yhtä suuri kuin koko Euroopan), ja koska autoilu on täällä niin suosittua ja halpaa, myös autoiluun käytettävä aika ja kilometrit saavat täällä uuden perspektiivin. Amerikkalaisista on esimerkiksi aivan luonnollista ajaa autolla seitsemän tuntia San Diegosta San Franciscoon 800 kilometrin päähän. Yksi päivä sattui myös hauska autoiluun liittyvä tapaus luennolla, jossa aiheena oli englannin kielen opettaminen toisena tai vieraana kielenä. Opettaja demonstroi meille millainen kuuntelutehtävä on fantasian kuunteleminen vieraan kielen oppitunnilla. Meidän opiskelijoiden piti sulkea silmämme, keskittyä kuuntelemaan, kun opettaja luki tarinaa vanhasta oppikirjasta ja yrittää kuvitella mielessä tapahtumapaikka tarinalle. Opettaja painotti, että tehtävän onnistumisen vuoksi on tärkeää, että keskitymme kuuntelemiseen kunnolla. Tarina meni kutakuinkin näin: ”let’s imagine we are going on a picnic to the mountains. I have the perfect place in mind. We will have to drive about three hours to get there…” Tässä vaiheessa Minnan filmi katkeaa. Kuka hitto ajaa kolme tuntia mennäkseen piknikille?! Jos minä tekisin saman Suomessa, niin voisin saman tien lähteä piknikille Jyväskylästä Espan puistoon Helsinkiin! Olin niin shokissa kolmen tunnin piknik-matkasta, että en pystynyt enää keskittymään opettajan kuuntelemiseen ja niinpä koko tehtävä meni minun osalta pilalle. Tarkistin vielä jälkeenpäin, ja kyllä vain, oppikirjan tekijät olivat amerikkalaisia.

Henry Fordin sijaan syy autoilun suosioon taitaa löytyä ihan rahasta ja käytännöllisyydestä. Autot eivät maksa täällä läheskään niin paljon kuin Suomessa ja bensakin on paljon halvempaa. Kämppäkaverini automaattivaihteinen (kaikillahan täällä on automaattivaihteet) vuoden -99 Honda maksoi nahkaverhoiluineen kuulemma 4500 euroa ja bensatankin täyttäminen maksaa noin 40-50 euroa. Nyt joku kotimekaanikkomies siellä tietokoneensa ääressä tietenkin haluaa tietää, että millä korisarjalla auto on varustettu, paljonko autossa on vetoja ja montako mailia on mittarissa, mutta niin hyvä tiedonhaun mestari minä en ole, että pystyisin nuo faktat teille tarjoamaan. Ihmiset myös kuulemma vaihtavat autoja tiuhaan tahtiin, minkä kyllä näkee katukuvassakin. Eipä näy täällä nimittäin mitään 80-luvun corolloja ja nissaneita niin kuin Suomessa, vaan kaikkien autot on valmistettu ihan tällä vuosituhannella. Tai siis siltä ne ainakin näyttävät, koska kaikkien autot kiiltävät auringonpaisteessa kuin viimeistä päivää. Hitostako minä oikeasti tiedän, miten kämppäkaverini -99 vuosimallin Honda eroaa ulkonäöltään -00 mallista?

On myös pakko myöntää, että auton omistaminen tekee elämästä paljon helpompaa täällä. Niin kait se on Suomessakin, mutta koska San Diego on todella suuri kaupunki, täytyy esimerkiksi rannalle menemiseen varata tunti aikaa (jopa kaksi riippuen rannasta), jos haluaa käyttää julkista liikennettä, ja menopeliä pitää vielä vaihtaa puolessavälissä matkaa. Myös ruokaostosten tekeminen on todella hankalaa ilman autoa, koska kantamusten kanssa joutuu kävelemään aika pitkän matkan ennen kuin pääsee metro- tai linja-autopysäkille ja sitten pitää vielä kävellä pysäkiltä kotiovelle. Mihinkään diskoteekkiinkän ei voi oikein lähteä ilman autoa, koska julkiset kulkupelit lopettaa liikennöinnin melko aikaisin. Tähän onglemaan on onneksi keksitty ratkaisu nimeltään party bus, joka on diskovaloilla ja tankotanssitangolla varusteltu menopeli college-opiskelijoille. Joka viikonloppu dösä noutaa juhlijat yliopisolta ja kymmenen dollarin hinnalla pääsee linjurilla keskustaan baariin ja valomerkin jälkeen takaisin. Ja koko matkan ajan poppi raikaa ja matkustajille tarjotaan ilmaiseksi pahanmakuisia alkoholijuomia. Party Bus on aivan kuin paikallisten versio suomalaisesta seuramatkasta Tallinnaan ilman karaokea ja buffet-aamiaista.

San Diegossa on baarien ja rantojen lisäksi monia muita upeita vierailemisen arvoisia paikkoja, mutta niihin ei yksinkertaisesti pääse ilman autoa. Kaupungissa on komea Coronado Bridge (googleta niin näet kuvan), ja sitä pitkin pääsee Coronado Islandille, joka on todella kaunis ja hulppea saari, jolla sijaitsee oma Coronadon kaupunki. Olisipa hienoa pyöräillä joskus saarelle ihastelemaan rantaa ja rikkaiden kalifornialaisten komeita taloja ja ottaa kuvia kaupungista sillalta, mutta kun ei siellä vitsin sillalla mene kävelytietä! Sillalle ei siis pääse mitenkään muuten kuin autolla eikä siellä voi pysähtyä. Tästä huolimatta sillalla on kylttejä, joissa opastetaan itsemurhamielessä paikalle tulleita depressiotapauksia soittamaan numeroon x sillalta hyppäämisen sijaan. Ei ole varmaan vaikeaa vastailla näiden ihmisten puheluihin. Minä sanoisin vain, että ”sinne asti kun kävellen pääsit, niin katso nyt piru vie sitä maisemaa siellä sillalla ja hymyile!”

Olen kyllä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että kämppäkaverillani on auto, joten pääsen hänen kyydissä ruokaostoksille joka viikko. Olen myös onnistunut löytämään täältä yhden paikallisen kaverin, joka on kuskannut minua pitkin kaupunkia ja näyttänyt paikkoja. Kaikilla vaihtareilla ei ole yhtä hyvin pullat uunissa, ja niinpä jotkut ovat vuokranneet auton käyttöönsä 24/7. Myönnettäköön, että minuakin kutkuttaisi vuokrata auto ja lähteä esimerkiksi San Franciscoon tai Las Vegasiin autolla, mutta en minä nyhverö taida uskaltaa ajaa täällä. Minua pelottaa 120 km/tunnissa ajavat kanssa-autoilijat, kuusikaistaiset moottoritiet ja paikallisten erittäin röyhkeä ajotyyli. Moneen kertaan olen myös kuullut, että ihmiset eivät osaa täällä ajaa sadekelissä. Niinä harvoina päivinä, kun San Diegoon sataa vettä, on kaduilla peltiä rutussa huomattavasti enemmän kuin muina päivinä, joten minun tuurillani täällä alkaisi sataa saman tien kun istun ratin taakse, ja joku olisi puskurissa kiinni. Täällä on myös hieman erilaisia liikennesääntöjä kuin Suomessa, kuten esimerkiksi se, että autolla saa kääntyä risteyksessä oikealle päin punaista, jos muita autoja ei ole kaistalle tulossa. Varmaan ihan näppärä sääntö, mutta entäs tämä: autossa ei saa kuljettaa avattua, alkoholia sisältävää pulloa, vaikka kuinka olisi selvin päin ratin takana, mutta jos pullo on takakontissa, niin ei riko lakia. Kuulin myös eräänä päivänä tytöltä, joka on aikoinaan työskennellyt parkkipirkkona, että ainakin hän sai töissä sakottaa ihmisiä peffa edellä parkkeeraamisesta! Ja minulle kun isä on opettanut, että parkkiruutuun ajetaan peruuttamalla eikä nokka edellä!

Auton omistaminen on myös eräänlainen statussymboli San Diegossa ja varmaan koko Kaliforniassa. Vain luuserit, vähätuloiset tai muut laitapuolen kulkijat kulkevat julkisilla menopeleillä. Itse olen istunut monetkin kerrat metron ja linja-auton kyydissä vähemmistön edustajana noin niinku ihonvärin perusteella. Olenpa joskus todennut metrossa istuessani, että olen vaunun ainoa valkoihoinen matkustaja. Kuljen joka viikko linja-autolla osallistuakseni erään ala-asteen iltapäiväkerhotoimintaan, ja joka ikinen kerta olen ollut ja tulen olemaan valkoihoisena vähemmistön edustajana linja-auton kyydissä. Toisin sanoen, olen luuseri. Niin se ostoskeskuksen infopisteen tätikin varmaan mielessään ajatteli, kun kerroin hänelle, ettei minulla ole autoa.

Koska on hienoa omistaa auto, omalla autolla ajetaan tilanteessa kuin tilanteessa, vaikka julkinen kulkupeli olisi kuinka paljon näppärämpi vaihtoehto. Eräänä iltana kuljimme metrolla Vanhasta kaupungista yliopistolle. Matkan varrella metro pysähtyi Qualcom Stadiumilla, jossa oli meneillään joku suuri monster truck -tapahtuma. Kuusikaistaiset moottoritiet stadionin lähellä olivat joka suunnasta aivan tukossa, kun perheen isät yrittivät puskea citymaastureineen kohti show’ta. Metrossa samaan tapahtumaan matkustavat ihmiset alkoivat hurrata ja nauraa ivallisesti, kun he näkivät liikenneruuhkat ja autojonot stadionille. Tällä kertaa luuserit siis olivat niitä fiksuimpia, eli he olivat jättäneet autonsa kotiin ja päättäneet kulkea julkisilla tapahtumapaikalle.

Täällä ollessani olen oppinut ainakin yhden uuden sanan ja se on jo edellä mainitsemani carpool eli kimppakyyti. Erikoista sinänsä, että olen sanan oppinut, koska carpool ei taida olla kovin suosittua San Diegossa. On aika löydä taas tilastoja tiskiin: San Diegossa 74 % ihmisistä eli noin miljoona henkeä kulkee töihin yksin omalla autolla. Vain 13 % eli noin 170 000 henkeä kulkee kimppakyydillä töihin ja 3 % eli noin 38 000 henkeä käyttää samaan tarkoitukseen julkisia liikennevälineitä. Noista luvuista saa jo aikaiseksi mukavat 1 170 000 autoa San Diegon teille pörräilemään joka arkipäivä. Osavaltio yrittää kannustaa ihmisiä käyttämään kimppakyytiä siten, että moottoriteillä yksi kaista on varattu vain autoille, joissa on enemmän kuin yksi matkustaja. Jos kaistalla ajaa yksin, lävähtää käteen iso sakko, ja näkemäni perusteella kimppakyytikaistaa todellakin käyttävät vain autoilijat, joilla on matkustajia kyydissä. Silti carpooling on melko harvinaista, ja niinpä Urban Dictionarysta löytyy termi ”California carpool”, joka tarkoittaa matkustamista kimpassa siten, että jokainen ajaa omalla autollaan. Näin meillä.