Karmeeta gourmeeta

Nyt on tullut vietettyä jo yli kuukausi Ameriikan maalla eli olen ollut täällä huomattavasti pidempään kuin tavan turistit. Siltikään en ole mielestäni nähnyt vielä oikeastaan mitään. En esimerkiksi ole käynyt kunnolla San Diegon keskustassa ja monet rannatkin on vielä koluamatta, kaiken maailman puistoista ja muista nähtävyyksistä puhumattakaan.

Mutta syönyt olen kyllä oikein ahkerasti ja niinpä tämä kertomus on pyhitetty amerikkalaisen ruokakulttuurin ylistämiselle. Mielestäni amerikkalaisilla ei oikein ole omaa ruokaperinnettä samassa mielessä kuin meillä suomalaisilla esimerkiksi pottu ja… joku lihan kimpale. Koska kaikki amerikkalaiset ovat periaatteessa maahanmuuttajien jälkeläisiä (natiiveja intiaaneja lukuun ottamatta), ovat myös amerikkalaiset ruoat suurimmaksi osaksi muualta lähtöisin. Ainoat periamerikkalaiset ruoat mitä minulle tulee mieleen ovat hampurilainen ja hot dog, ja molemmissahan ideana on vaan laittaa lihaa sämpylän väliin, joten kovin kekseliäitä ei amerikkalaiset mielestäni ruokaelämyksien suhteen ole. Eräs amerikkalaismies sanoikin minulle yhtenä päivänä näin: ”If I wanna go and have a great meal with my wife, we go to Europe.” Well said, ajattelin mielessäni.

Amerikkalaiset eivät taida juurikaan kotonaan kokkailla tai jos he haluavat laittaa ruokaa ihan omassa keittiössä, niin sitten sitä mennään kauppaan ja ostetaan pahvilaatikko, jossa on kaikki mömmöt macaroni & cheese –ruoan valmistukseen, avataan laatikko, läimästään ainesosat astiaan, pannaan astia uuniin ja odotetaan tämän herkullisen annoksen valmistumista. Ai mistäkö minä tämän olen päätellyt? No meillä on täällä kampuksella neljä ”ruokakauppaa”, joissa ei myydä mitään muuta tuoretta ruokaa kuin omenoita, banaaneja, appelsiineja ja muistaakseni maitoa. Joidenkin opiskelijoiden asunnoissa ei ole edes keittiötä missä kokkailla, koska heidän ei oleteta valmistavan ruokaa itse vaan syövän yliopiston ruokaloissa.

Jos siis haluaa mennä sellaisen ruokakauppaan, jonka suomalainenkin tunnistaa ruokakaupaksi, täytyy lähteä merta edemmäs kalaan. Ruokakauppoja on kyllä joka lähtöön, mutta mielestäni meidän Prismat ja Citymarketit voittaa tarjonnallaan amerikkalaiset ruokakaupat mennen tullen. Tai sitten se on vain tottumiskysymys. No okei, Suomessa ei voi ostaa kotimaisia appelsiineja tai viinirypäleitä, mutta leipä- ja etenkin lihatarjonnassa me kyllä lyödään jenkit mennen tullen. Täällä ruokakauppojen lihaosastot ovat todella pieniä ja valikoimaa on melko vähän. Lihaa myydään isoissa pakkauksissa ja yllättävän paljon pakasteena, mikä minusta tuntuu aika oudolta. Varsinkin tuoretta kalaa on todella vaikea löytää ja sitten kun sitä vihdoin saa käsiinsä, on paketin hinta todella korkea (muuten elintarvikkeet ovat täällä mielestäni aika edullisia). Ehkä tuo lihatarjonnan niukkuuskin kertoo jotain siitä, että amerikkalaiset eivät todellakaan kokkaile kotona.

Jos kokkailu ei kiinnosta, on yliopistolla paljon erilaisia ruokapaikkoja, joissa voi syödä esimerkiksi italialaista, kreikkalaista, kiinalaista ja meksikolaista ruokaa sekä salaattia ja sandwichejä. Kuulostaa herkulliselta ja monipuoliselta, mutta minua nuo pikaruokahelvetit eivät paljon houkuta. Kokemani mukaan amerikkalaiset (pika)ruokapaikat eivät panosta ruoan aitouteen, alkuperään, makuun eikä varsinkaan terveellisyyteen. Ruoan mauttomuus peitetään rasvalla ja sokerilla, ja syömisen tarkoituksena on vain siirtää nälkää muutamalla tunnilla eteenpäin mahdollisimman halvalla ja suurella annoksella terveellisyydestä piittaamatta.

Tai no, kyllähän amerikkalaiset ovat hyvinkin terveystietoinen kansa. Jokaisen pikaruokaravintolan menussa on erikseen lueteltu kuinka paljon kaloreita ateria sisältää, tietääkseni tuon informaation tarjoaminen saattaa olla jopa pakollista ainakin joidenkin osavaltioiden pikaruokaravintoiloissa. Luultavasti kukaan ei kuitenkaan noita kalorilukuja lue tai he eivät välitä, että heidän Starbucksista ostamansa ”kahvi” sisältää 320 kilokaloria, koska jonot kampuksen eri syömälöihin ja Starbuckseihin (niitähän on siis kaksi noin 300 metrin säteellä toisistaan) ovat todella pitkät lounasaikaan. Laskin yksi päivä, että toisen Starbucksimme piskuisen tiskin takana työskenteli yli 10 henkeä yhtä aikaa lounasaikaan

Olen aika nirso syöjä (tutut tietää) ja täällä olen vielä nirsompi ruoan suhteen kuin Suomessa. Minua epäilyttää 99 senttiä maksavat tacot, koska niin halvan maissikuoren välissä oleva jauheliha on varmasti peräisin jostain hormonilehmästä ja aidot maut on korvattu lisäaineilla. Amerikkalaista cheddar-juustoa en halua koskea edes pitkällä tikulla, koska se näyttää niin feikiltä niin kuin myös kaiken maailman lisäaineilla värjätyt söpöstely-cup caket. Ja miksei amerikkalaiset voi vatkata kermavaahtoa itse, vaan sitä varten pitää olla oma ponnekaasulla tai muulla epäilyttävällä kemikaalilla toimiva pursotinpurkki? Entäs muistatteko, kun kerroin aikaisemmin siitä, miten asuntoni jääkaappi oli tänne tullessani täynnä homeista ruokaa? Kun poistin noita ruokia jääkaapista, huomasin, että yksi pepperonipaketti oli ainakin ulkoisesti täydellisessä kunnossa. Kaikki muut ruoat olivat jääkaapissa aivan yltäpäältä homeessa, mutta nuo pepperonit näyttivät siltä kuin ne olisi vasta ostettu. Pistää miettimään, mitä kaikkia aineita noihin makkarapalasiin on laitettu, kun ne ovat säilyneet homehtumatta lämpimässä jääkaapissa useita viikkoja muiden homeisten ruokien ympäröimänä.

Asenteeni amerikkalaisia elintarvikkeita kohtaan on aika erikoinen, koska Suomessa protestoin luomua ja ärsyynnyn lisäaineita kammoavista ”tietoisista” kuluttajista, mutta täällä kuulun itse juuri tuohon hysteeriseen ihmisryhmään, joka vauhkoaa elintarvikkeiden aitoudesta. Pyrin ostamaan kaupasta nimenomaan luomua ja tutkin tarkkaan tuoteselosteita, koska minun luottamukseni amerikkalaisiin elintarvikkeisiin ei ole korkealla. Nähdessäni lihapaketin, mieleeni nousee heti kuva jostain jättimäisestä lihanvalmistuslaitoksesta, jossa lehmät tökitään täyteen hormoneja ja lihantuotanto on viety huippuunsa dollarin kiilto silmissä. Toisaalta käytöksessäni roskaruokaa ja elintarvikkeiden aitoutta kohtaan ei ole järjen häivääkään, koska lähes joka päivä olen tohkeissani vetämässä karkkia, sipsejä tai Starbucksin ”kahvia” miettimättä tuoteselosteita. Minäkään en siis piittaa niistä ruokalistoissa ja paketin kyljissä mainittavista kalorimääristä, joten hittoako minä tässä saarnaan amerikkalaisten epäterveellisestä suhtautumisesta ruokaan?

Tämän epäterveellisyyssaarnan päätteeksi on mainittava vielä, miten minusta on jotenkin nurinkurista, että amerikkalaiset voivat vetää napaansa vaikka sun mitä rasvaruokaa, mutta jos on kyse jogurtista, pitää energiamäärän olla niin lähellä nollaa kuin vain teollisuudessa on mahdollista tuottaa. Minun piti oikein etsimällä etsiä maustamatonta, edes 8 prosenttia rasvaa sisältävää jogurttia, jota voi kotona näppärästi höystää marjoilla ja hedelmillä. Lopulta sitä onneksi löytyi. Yksi päivä maistoin kaveriltani alle 100 kilokaloria sisältävää vaniljajogurttia, joka maistui todella karmivalle. Kaikki rasva oli imetty maidosta pois ja sokeri oli selvästi korvattu makeutusaineilla. Aspartaamin pystyi melkein haistamaan. Mielestäni jogurtti maistui todella teolliselle, mutta en kehdannut mainita asiasta kaverillani, vaan nyökkäilin vain iloisesti ja tokaisin, että ”it’s good”.

Olen minä toki kokenut täällä mieltä mullistavia herkutteluhetkiäkin. Yliopistolla on yksi sandwich-ravintola, jonka täytetyt kasvissämpylät ovat jumalaisen hyviä. Myös kampuksen lähellä oleva pita-paikka on kerrassaan mainio. Olen lisäksi oppinut tykkäämään täällä ollessani iduista, joita inhosin vielä Suomessa, ja käyttämään pinaattia, jota laitetaan täällä joka paikkaan. Olen myös syönyt San Diegossa ehdottomasti elämäni parasta juustokakkua, jonka päälle oli muuten laitettu sitä feikkiä pursotinkermavaahtoa, jonka käytöstä vielä äsken vauhkosin. Namilta se siinä kakun päällä maistui. Eivätkä kaikki amerikkalaiset tietenkään elä läskisti pikaruoalla, niin kuin kirjoituksestani voi vahingossa ymmärtää. Tätä juttua kirjoittaessani amerikanmeksikolainen kämppäkaverini valmisti itselleen terveys-smoothieta, johon hän laittoi pinaattia ja mustikoita. Hän myös kokkaa kotona, joten poikkeuksiakin näiden herkkuperseiden joukosta löytyy

Vaikka olen onnistunut löytämään muutaman helmen täältä ruokaviidakosta, kaipaan todella paljon suomalaista ruokaa, etenkin kalaa. Toisaalta on jännittävää käydä ruokakaupassa ja nähdä kaikkia uusia ruoka-aineita, joita voisi käyttää ruoanlaitossa, mutta jostain kumman syystä olen täällä todella laiska kokkaamaan mitään. Eilen tein asunnossani toista kertaa ruokaa. Ihan kinkkumunakkaan kuulkaas väänsin omin pienin käsin. Pakkasessa olisi kyllä odottamassa kanaa ja naudan jauhelihaa, mutta jostain syystä olen arka kokeilemaan, mitä niistä voisi saada aikaan. Ei se kuitenkaan maistuisi samalle kuin koto-Suomessa. Olen kuitenkin keksinyt jo tavan hankkia helpotusta kotiruokaikävään, vaikka tämä idea onkin vielä vasta suunnitteluasteella. Kotiruokakaipuun iskiessä voin nimittäin hypätä metron kyytiin, ja viidentoista minuutin matkan jälkeen olenkin Ikeassa, josta saa köttbullar-annoksen huokeaan kolmen euron hintaan! Jättekivaa! Toivottavasti lihapullissa ei kuitenkaan ole käytetty hevosenlihaa samaisesta Ruotsin-maasta tulevan Finduksen kohulasagnen tapaan. Niin, kyllä pohjoismaissakin osataan shokeerata ruoalla. Iiii-ha-haa! (tuo oli niinku hevosen hirnahdus)

Kieli-identiteettikriisi

Jännä juttu. Tänne tullessani olin siinä uskossa, että osaan oikein hyvin englantia ja että minulla on aika vahva jenkkiaksentti. Ja paskat! Takeltelen jatkuvasti puheessani, mokailen kieliopin kanssa ja unohtelen niinkin hankalia sanoja kuin shoes. Varsinkin prepositiot tuottavat suurta päänvaivaa jatkuvasti, ja välillä kieli on ihan solmussa muuten vaan. Olen yrittänyt hokea itselleni, että ”nainen, rauhoitu. Mieti rauhassa mitä haluat sanoa, puhu hitaasti ja artikuloi huolellisesti.” Toistaiseksi en ole tässä onnistunut. Jostain ihme syystä minusta tuntuu, että minun on pakko ehtiä sanoa sanottavani äkkiä, koska muuten henkilö, joka minua kuuntelee, ehtii arvata loput eikä jaksa kuunnella minua. Niinpä puhun kuin joku moottoriturparäppäri eikä kukaan saa mitään selvää. Toisaalta jotkut ovat kyllä kysyneet, puhuvatko suomalaiset englantia keskenään vai onko meillä oma kieli, joten ehkä sen voi ottaa kohteliaisuutena koskien minun englannin taitoja. Tai sitten ihmiset on vaan tyhmiä.

Annoin eräs päivä joillekin ihmisille pienen kielinäytteen suomen kielestä ja yksi tyttö sanoi sen kuulostavan ihan venäjältä. Hetken aikaa olin järkyttynyt, koska en halua kuulostaa muiden korviin venäläiseltä. Toisaalta, tämä sama kanadalaistyttö ei kuulemma erota britti- ja australianenglantia toisistaan vaikka itse puhuu äidinkielenään englantia, joten en olisi kovin huolissani tästä venäjävertauksesta. Eräs brittityttö taas sanoi, että minun englantini kuulostaa välillä ihan brittienglannilta, mikä oli minulle pieni yllätys. Olen viimeiset 15 kuunnellut jenkkimusiikkia ja katsonut kyllästymiseen saakka Frendejä, Seinfeldia, Sinkkuelämää, Sopranosia ja muita amerikkalaisia laatusarjoja, mutta ilmeisesti kieleni kärjessä kummittelee edelleen se Oxfodin-englantia puhuvan tädin aksentti, jota kuunneltiin ala-asteella kasettinauhurilta joskus 1990-luvulla. Splendid! Tässä yksi päivä eräs pankkiirimies kuitenkin kehui minun jenkkiaksenttia, mutta en tiedä sanoiko hän niin vain pitääkseen yllä small talkkia tai muuten vaan nuollakseen persettäni, koska olin avaamassa heidän pankkiin tiliä.

Eräs päivä olin kaupassa ja kysyin joltain tuntemattomalta naiselta ”Excuse me, do you know if there’s a Walmart near here?” ja tämän ensirepliikkini jälkeen nainen ei vastaa kysymykseeni vaan vuorostaan kysyy minulta ”Are you from Sweden?” Hän sanoi, että kuulostin aivan ruotsalaiselta, mutta itse haluan uskoa, että hän sekoitti minut ruotsalaiseen naiseen kauniin ulkonäköni vuoksi. En kyllä näytä yhtään ruotsalaiselta, mutta ei nyt takerruta pieniin yksityiskohtiin.

Näiden muutamien viikkojen aikana olen myös kohdannut erilaisia kommunikaatiotilanteita, joissa en tiedä ollenkaan kuinka käyttäytyä ja mitä sanoa. Aina eli ihan joka ikinen kerta kassalle mennessäni tai jossain muussa asiakaspalvelutilanteessa myyjä/tarjoilija tms. sanoo ”Hey, how are you (doing)?” enkä edelleenkään tiedä, miten siihen tulisi vastata. Sanonko vain ”hey” vai sanonko ”I’m good” vai kenties ”Hey, I’m good. How are you”? Onko noiden esimerkkivastausten välillä eroavaisuuksia kohteliasuuden suhteen? Palvelutilanteesta poistuessani olen myös aika kömpelö. Yleensä työntekijä toivottelee minulle lopuksi ”have a great day/evenign”, ja minä olen jo ehtinyt kääntää selkäni koko tyypille, koska en ole moisia toivotuksia tottunut jäämään kuuntelemaan Suomessa. Niinpä huikkailen vain iloisesti jo ovelle kävellessäni ”yeah yeah, you too”. Toinen hämmennystä aiheuttava tilanne tulee aina esille, kun aivastan (mitä tapahtuu itse asiassa jostain syystä todella usein) ja joku sanoo “bless you”. Pitäisikö minun sanoa thank you vai hymyillä vaan kauniisti räkä poskella? Nykyään kun tunnen sisimmissäni, että aivastus on tuloillaan, alan jo ahdistua valmiiksi, koska tiedän, että kohta joku on taas ”siunaamassa minua” enkä tiedä miten siihen tulisi reagoida.

Opiskeltuani englantia jo lähes 14 vuotta, joista melkein neljä yliopistotasolla, on jotenkin huvittavaa huomata, että näinkin arkipäiväiset keskustelutilanteet tuottavat minulle ongelmia. Vikahan ei tietenkään ole minussa, vaan voin osoittaa syyttävän sormen Suomen peruskoulun ja lukion englannin oppitunneille, joissa oikeiden kommunikaatiotilanteiden opettelun sijaan käytetään tuntitolkulla aikaa siihen, etteivät oppilaat vaankaan pistä would-apuverbiä jos-lauseeseen. Sitä, miten kassatätiä tulisi tervehtiä Walmartissa, ei opeteta. Sen sijaan osaan sanoa tädille kieliopillisesti oikein ”if I ran out of money due to tremendous shopping, would I be able to return this shirt?” (okei, en minä paitoja mistään Walmartista osta, mutta silti).

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin muut (eurooppalaiset) vaihto-oppilaat osaavat puhua englantia. Aasialaisia on välillä hieman vaikea ymmärtää kuten myös edellä mainitsemaani birminghamilaista brittityttöä, jolla on todella kaunis mutta hankala aksentti. Tuntuu kuin hän puhuisi pelkillä vokaaleilla. En aina kehtaa kysyä häneltä ”mittee?!” vaan yritän arvailla mitä hän mahdollisesti sanoo ja nyökkäilen vaan iloisesti. Ei ehkä ihan paras mahdollinen strategia, mutta näillä mennään. Hän, ja monet muutkin, varmaan käyttää samaa strategiaa kuunnellessaan minua, joten tasoissa ollaan.