Kieli-identiteettikriisi

Jännä juttu. Tänne tullessani olin siinä uskossa, että osaan oikein hyvin englantia ja että minulla on aika vahva jenkkiaksentti. Ja paskat! Takeltelen jatkuvasti puheessani, mokailen kieliopin kanssa ja unohtelen niinkin hankalia sanoja kuin shoes. Varsinkin prepositiot tuottavat suurta päänvaivaa jatkuvasti, ja välillä kieli on ihan solmussa muuten vaan. Olen yrittänyt hokea itselleni, että ”nainen, rauhoitu. Mieti rauhassa mitä haluat sanoa, puhu hitaasti ja artikuloi huolellisesti.” Toistaiseksi en ole tässä onnistunut. Jostain ihme syystä minusta tuntuu, että minun on pakko ehtiä sanoa sanottavani äkkiä, koska muuten henkilö, joka minua kuuntelee, ehtii arvata loput eikä jaksa kuunnella minua. Niinpä puhun kuin joku moottoriturparäppäri eikä kukaan saa mitään selvää. Toisaalta jotkut ovat kyllä kysyneet, puhuvatko suomalaiset englantia keskenään vai onko meillä oma kieli, joten ehkä sen voi ottaa kohteliaisuutena koskien minun englannin taitoja. Tai sitten ihmiset on vaan tyhmiä.

Annoin eräs päivä joillekin ihmisille pienen kielinäytteen suomen kielestä ja yksi tyttö sanoi sen kuulostavan ihan venäjältä. Hetken aikaa olin järkyttynyt, koska en halua kuulostaa muiden korviin venäläiseltä. Toisaalta, tämä sama kanadalaistyttö ei kuulemma erota britti- ja australianenglantia toisistaan vaikka itse puhuu äidinkielenään englantia, joten en olisi kovin huolissani tästä venäjävertauksesta. Eräs brittityttö taas sanoi, että minun englantini kuulostaa välillä ihan brittienglannilta, mikä oli minulle pieni yllätys. Olen viimeiset 15 kuunnellut jenkkimusiikkia ja katsonut kyllästymiseen saakka Frendejä, Seinfeldia, Sinkkuelämää, Sopranosia ja muita amerikkalaisia laatusarjoja, mutta ilmeisesti kieleni kärjessä kummittelee edelleen se Oxfodin-englantia puhuvan tädin aksentti, jota kuunneltiin ala-asteella kasettinauhurilta joskus 1990-luvulla. Splendid! Tässä yksi päivä eräs pankkiirimies kuitenkin kehui minun jenkkiaksenttia, mutta en tiedä sanoiko hän niin vain pitääkseen yllä small talkkia tai muuten vaan nuollakseen persettäni, koska olin avaamassa heidän pankkiin tiliä.

Eräs päivä olin kaupassa ja kysyin joltain tuntemattomalta naiselta ”Excuse me, do you know if there’s a Walmart near here?” ja tämän ensirepliikkini jälkeen nainen ei vastaa kysymykseeni vaan vuorostaan kysyy minulta ”Are you from Sweden?” Hän sanoi, että kuulostin aivan ruotsalaiselta, mutta itse haluan uskoa, että hän sekoitti minut ruotsalaiseen naiseen kauniin ulkonäköni vuoksi. En kyllä näytä yhtään ruotsalaiselta, mutta ei nyt takerruta pieniin yksityiskohtiin.

Näiden muutamien viikkojen aikana olen myös kohdannut erilaisia kommunikaatiotilanteita, joissa en tiedä ollenkaan kuinka käyttäytyä ja mitä sanoa. Aina eli ihan joka ikinen kerta kassalle mennessäni tai jossain muussa asiakaspalvelutilanteessa myyjä/tarjoilija tms. sanoo ”Hey, how are you (doing)?” enkä edelleenkään tiedä, miten siihen tulisi vastata. Sanonko vain ”hey” vai sanonko ”I’m good” vai kenties ”Hey, I’m good. How are you”? Onko noiden esimerkkivastausten välillä eroavaisuuksia kohteliasuuden suhteen? Palvelutilanteesta poistuessani olen myös aika kömpelö. Yleensä työntekijä toivottelee minulle lopuksi ”have a great day/evenign”, ja minä olen jo ehtinyt kääntää selkäni koko tyypille, koska en ole moisia toivotuksia tottunut jäämään kuuntelemaan Suomessa. Niinpä huikkailen vain iloisesti jo ovelle kävellessäni ”yeah yeah, you too”. Toinen hämmennystä aiheuttava tilanne tulee aina esille, kun aivastan (mitä tapahtuu itse asiassa jostain syystä todella usein) ja joku sanoo “bless you”. Pitäisikö minun sanoa thank you vai hymyillä vaan kauniisti räkä poskella? Nykyään kun tunnen sisimmissäni, että aivastus on tuloillaan, alan jo ahdistua valmiiksi, koska tiedän, että kohta joku on taas ”siunaamassa minua” enkä tiedä miten siihen tulisi reagoida.

Opiskeltuani englantia jo lähes 14 vuotta, joista melkein neljä yliopistotasolla, on jotenkin huvittavaa huomata, että näinkin arkipäiväiset keskustelutilanteet tuottavat minulle ongelmia. Vikahan ei tietenkään ole minussa, vaan voin osoittaa syyttävän sormen Suomen peruskoulun ja lukion englannin oppitunneille, joissa oikeiden kommunikaatiotilanteiden opettelun sijaan käytetään tuntitolkulla aikaa siihen, etteivät oppilaat vaankaan pistä would-apuverbiä jos-lauseeseen. Sitä, miten kassatätiä tulisi tervehtiä Walmartissa, ei opeteta. Sen sijaan osaan sanoa tädille kieliopillisesti oikein ”if I ran out of money due to tremendous shopping, would I be able to return this shirt?” (okei, en minä paitoja mistään Walmartista osta, mutta silti).

Olen positiivisesti yllättynyt siitä, miten hyvin muut (eurooppalaiset) vaihto-oppilaat osaavat puhua englantia. Aasialaisia on välillä hieman vaikea ymmärtää kuten myös edellä mainitsemaani birminghamilaista brittityttöä, jolla on todella kaunis mutta hankala aksentti. Tuntuu kuin hän puhuisi pelkillä vokaaleilla. En aina kehtaa kysyä häneltä ”mittee?!” vaan yritän arvailla mitä hän mahdollisesti sanoo ja nyökkäilen vaan iloisesti. Ei ehkä ihan paras mahdollinen strategia, mutta näillä mennään. Hän, ja monet muutkin, varmaan käyttää samaa strategiaa kuunnellessaan minua, joten tasoissa ollaan.