Live with it!

Ennen vaihtoon lähtöä olin asunut Suomessa yksin viimeiset kolme ja puoli vuotta. Kun aikoinaan edes aloin suunnitella koko vaihtoon hakemista, koin suurimmaksi haasteeksi kimppakämpässä elämisen. Pikkuhiljaa alkoi myös selvitä, että Yhydsvalloissa yliopistojen asuntoloissa makuuhuoneen jakaminen toisen tytön kanssa on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun sain vihdoin tietää, että vaihtokohteeni on San Diego State University, olin myös erittäin selvillä siitä, että SDSU:ssa opiskelijat asuvat neljästään kahdessa makuuhuoneessa eli yhdessä makkarissa asuisi kaksi opiskelijaa. Asumisolosuhteet vaihdon aikana olivat siis kaikista jännittävin ja ahdistavin asia tänne tullessani.

Minulla on ollut oma makuuhuone pikkulapsesta lähtien, ja niinpä nukkuminen vieraan ihmisen kanssa samassa makuuhuoneessa tuntui oudolta ja erittäin epäkäytännölliseltä. Joudunko heräämään joka aamu yhtä aikaa kämppikseni kanssa, koska en pysty nukkumaan, jos toinen laittaa valot päälle ja kulkee makuuhuoneessa jatkuvasti? Entä jos se kuorsaa? Entä jos minä kuorsaan? Entä jos minua pierettää? Entä jos haluan valvoa pidempään ja kämppis haluaa mennä nukkumaan? Entä jos kämppikselläni on joku mies yökylässä; pitääkö minun kuunnella heidän seksipuuhia? Entä jos minulla käy flaksi ja haluan ”esitellä makuuhuonettani” jollekin miehelle? Kaikkien näiden käytännönongelmien vuoksi koko kahden hengen makuuhuone tuntui mielestäni täysin mahdottomalta ajatukselta, mutta mielipiteistäni huolimatta tiesin joutuvani jakamaan makuuhuoneen San Diegossa toisen tytön kanssa.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, minulla todellakin kävi flaksi, mutta nyt en puhu seksistä vaan siitä, että minä sain San Diegossa makuuhuoneen kokonaan omaan käyttööni! SDSU:hun ei tule kevätlukukausina yhtä paljon vaihto-opiskelijoita kuin syyslukukausina, joten osa sängyistä jää tyhjiksi ja minä olin yksi niistä muutamista onnekkaista, jotka eivät koskaan joutuneet jakamaan makuuhuonetta kenenkään kanssa. Niinpä minulla on vain yksi kämppäkaveri, ja meillä molemmilla on omat makuuhuoneet. Kyllähän meitä yritettiin pelotella lukukauden aikana sillä, että asuntoon saattaa tulla uusia asukkaita, joten meidän tulisi elää makuuhuoneissa siten, että uuden asukkaan on helppo sinne muuttaa. Paskapuhetta sanon minä! Kunhan vaan kiusasivat kauhuskenaarioilla, että emme pystyisi nauttimaan täysin rinnoin yksityisyydestämme. Pieni pelko pitää aina olla perseessä, ettei asukkaat asettaudu taloksi liian hyvin.

Luksuksestamme huolimatta eläminen täällä asuntokompleksissa nimeltään Villa Alvarado (kuulostaa huomattavasti hienommalta kuin mitä se käytännössä on) ei aina ole ollut mitään ruusuilla tanssimista. Täällä on sääntöjä enemmän kuin minulla on tilillä rahaa tässä vaiheessa vaihtoa eivätkä säännöt aina ole 28-vuotiaan suomalaisen näkökulmasta kovinkaan järkeviä tai oikeutettuja. Tässäpä muutama pieni herkkupala Villa Alvaradon kultaisesta käytöskirjasta:

1. Yli 21-vuotiailla asukkailla saa olla asunnossa 2 litraa olutta tai 750 ml mietoja alkoholijuomia. Vahvoja alkoholijuomia ei saa olla kenelläkään. (pitäisi olla kiitollinen edes tästä määrästä, koska muissa yliopiston asuntoloissa ei alkoholia saa olla ollenkaan)

2. Jos asunnossa asuu alle 21-vuotiaita, ei kenelläkään asukkaalla saa olla alkoholijuomia asunnossa.

3. Jos joku kohta on kämpässä rempallaan, voit tehdä netin kautta korjauspyynnön ja yleismies Jantunen tulee ja korjaa epäkohdan ilmaiseksi. Mutta jos kämpässä on joku kohta rempallaan, kun muutat pois, niin joudut maksamaan.

4. Ei saa juhlia kovaäänisesti iltamyöhään tai poliisi tulee ja lopettaa bileet.

5. Asunnossa ei saa olla kynttilöitä.

Vanhan sanonnan mukaan säännöt on tehty rikkomista varten, ja tuo sanonta taitaa päteä täällä aika hyvin. Kaikki siis rikkovat näitä älyttömiä sääntöjä sen minkä ehtivät. Täällä vaan valitettavasti sääntöjen rikkomisesta koituvat seuraukset on aika naurettavia. Kaverillani oli huoneessaan kynttilä, jota ei ollut poltettu. Sattuneista syistä joku korkeampi auktoriteetti näki tuon kynttilän, ja niinpä kaverini joutui tästä hyvästä ”kuritoimikunnan” puhutteluun ja rangaistukseksi hänen täytyi kirjoittaa viiden sivun essee paloturvallisuudesta! Toinen tuttu oli liian kova juhlimaan, ja niinpä poliisit joutuivat lopettamaan herran bileet kahdesti. Tästä hyvästä hän joutui kirjoittamaan esseen, jossa hän vertaili Yhdysvaltojen ja Ranskan alkoholipolitiikkaa. Näitä tarinoita kuunnellessa tulee sellainen olo kuin olisin taas 15-vuotias viettämässä ensimmäistä vanhemmista vapaata viikkoa rippileirillä. Aamurukous ja elämänmyönteiset kitaralaulut vaan puuttuu.

Sääntöjen lisäksi ahdistusta aiheuttaa välillä minun kämppikseni. Ennen tänne tuloani ajattelin, että olisi mukava saada edes yksi amerikkalainen kämppis (tässä meidän asuntokompleksissa asuu lähinnä vahto-oppilaita). Vielä Suomessa ollessani en tiennyt mitään muuta tulevasta kämppiksestäni kuin että hänen nimensä olisi Lenina. Joidenkin kavereitteni kanssa sitten arvuuttelimmekin, mistä Lenina mahtaa olla kotoisin. Minä myös googletin hänen nimen, ja hakutulosten ja ihmisten arvuuttelujen perusteella päädyin siihen lopputulokseen, että kämppiksenihän on nimensä perusteella ryssä perkele.

Venäläisen kämppiksen sijaan sain haluamani eli Lenina olikin amerikkalainen (tarkemmin sanottuna meksikon-amerikkalainen) ensimmäisen vuoden puheterapiaopiskelija, kotoisin Pohjois-Kaliforniasta Napa Valleysta, joka on kuulu viinitiloistaan. Valitettavasti en kuitenkaan ole näiden neljän kuukauden aikana saanut luotua hänen kanssaan kovin lämpimiä suhteita. Emme toki vihaa toisiamme, mutta emme juurikaan juttele toisillemme tai muuten vietä aikaa yhdessä. Hänellä on oma – erittäin opiskeluntäyteinen – elämänsä ja minulla on omani. Suuri kiitos täytyy kuitenkin antaa hänelle siitä, että hänellä on auto! Niinpä olen päässyt ruokaostoksille joka viikko autolla, mikä on täällä lähes elinehto ruokaostoksien tekemiselle varsinkin nyt kun ilmat lämpenevät eikä välttämättä halua kannella jogurtteja ja maitoa 30 asteen lämpötilassa 45 minuuttia.

Mutta sulavista shoppailukyydeistä huolimatta meillä on ollut myös mutkia matkassa. Itse olen aikaisempien kämppiksien kanssa asuessani tottunut siihen, että toisen makuuhuone on yksityistä aluetta ja kaikki tavarat paitsi vaatteet ja ruoka jaetaan. Lenina ei ole tällaiseen "lähes kaikki mikä on minun on myös sinun" -tyyliin tottunut ollenkaan, minkä huomasin heti yhteiselon alkumetreillä. Eräänä päivänä ostin itselleni ruokailuvälineet ja päätin pistää ne keittiössä samaan laatikkoon Leninan ruokailuvälineiden kanssa. Sanoin vielä Leninalle, että pistin ruokailuvälineet hänen tavaroiden sekaan ja että minun puolesta hän saa käyttää minun haarukoita ja veitsiä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan tykännyt järjestelystä sillä seuraavana päivänä ottaessani lusikan huomasin, että hän oli siirtänyt kaikki omat ruokailuvälineensä toiseen laatikkoon ja jättänyt minun tavarat paikoilleen. Eräänä iltana taas kokkasin kotonani muutamalle kaverille ruokaa ja lainasin Leninan kattilaa pastan keittämiseen. Ruoan jälkeen tiskasin kattilan ja unohdin koko asian, kunnes seuraavana päivänä sain kämppikseltäni tekstiviestin, jossa hän kertoi, että en hänen mielestään kunnioita hänen tavaroitaan, koska käytän niitä ilman lupaa. Ymmärsin kyllä yskän (tavallaan), mutta asiasta huomauttamisen sijaan minua häiritsi enemmän se, ettei hän voinut sanoa asiasta kasvotusten, vaan hän lähetti tekstiviestin. Tätä tekstittelyä olenkin saanut sietää tasaisin väliajoin koko kevään: milloin olen unohtanut lämmityksen päälle päiväksi (aikas normaalia suomalaiselle), milloin olen jättänyt keittiön pöydän liian likaiseksi. Kerran hän lähetti minulle tekstiviesti olohuoneesta makuuhuoneeseeni toivoen, että laittaisin musiikkia hiljemmälle.

Kaikista näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta suurinta kitkaa välillemme on aiheuttanut sähkönkulutus. Koska olen ISEP-ohjelman kautta tullut tänne opiskelemaan, ei minun tarvitse maksaa asumisesta mitään. Lenina taas on ”tavallinen” amerikkalaisopiskelija, joten hänen täytyy maksaa vuokraa (yli 600 euroa jaetusta makuuhuoneesta) ja myös sähkölasku. Meidän sähkölasku jaetaan siis lukukauden loputtua puoliksi ja Lenina maksaa oman puolen. Normaalisti tässä ei olisi mitään erikoista, mutta Lenina sattuu tulemaan melko vähävaraisesta perheestä (kuten suurin osa meksikon-amerikkalaisista), joten hän haluaa säästää sähkönkulutuksessa mahdollisimman paljon. Niinpä hän ei halua, että käytämme asuntomme lämmitys-/ tuuletusjärjestelmää. Tammi-, helmi ja vielä maaliskuussakin minä siis jouduin vapisemaan välillä alle 20 asteen asunnossa ja nyt hikoilen lämpötilan lähestyessä asunnossa 30 astetta päivällä. Muutama kuukausi sitten lämpötila saattoi ulkona laskea öisin 12 asteeseenkin, ja asuntoon puski viileää ilmaa ulko-ovenraosta sekä yksikerroksisien ikkunalasien läpi. Muistan muun muassa erään aamun kun heräsin ja ajattelin, että tuntuupas asunto jotenkin vilpoisalta. Menin katsomaan lämpötilaa ja huomasin, että kämpässä on napakat 17 astetta lämmintä. Yritin selittää Leninalle, etten ole tottunut elämään näin viileässä asunnossa ja pääsimmekin sopuun lämpötilasta, mutta sitten eräänä päivänä hän sai syyslukukauden sähkölaskun. Tuo lasku sattui olemaan noin 50 euroa, mikä kämppikseni mielestä oli todella suuri määrä rahaa ja niinpä hän alkoi jälleen nihkeillä asunnon lämmityksessä. Asunnon lämmityksen lisäksi Lenina on tarkka valojen käytöstä. Jos poistun makuuhuoneestani esimerkiksi suihkuun, takaisin tullessani huomaan, että hän on käynyt sammuttamassa makkaristani valot. Muutaman kerran hän on huomauttanutkin minulle valojen turhasta käytöstä. Tekstiviestitse tietenkin.

Tällaista siis on asua täällä Villa Alvaradossa. Sen lisäksi että minun on täytynyt totutella jäykän kankeisiin yleissääntöihin, on minun pitänyt myös oppia elämään Leninan sääntöjen mukaan. Koskaan en kuitenkaan ole hänelle asiasta avautunut, minkä vuoksi ehkä avauduin nyt sitten tässä. Ehkäpä te suomalaisina kanssasisarina ja –veljinä voitte ymmärtää tuskaani paremmin kuin täällä asuvat vaihtarikaverini, vaikka hekin ovat kyllä välillä olleet ymmällään kämppikseni toimista.

Mutta kaikesta huolimatta Lenina on kyllä herttainen tyttö, jostain syystä meidän kemiat eivät vaan taida toimia. Ehkä vika on minussa, ehkä Leninassa tai ehkä todennäköisimmin meissä molemmissa. No, kohta minun ei tarvitse enää pähkäillä sitä, sillä ylihuomenna pakkaan kimpsut ja kampsut ja lähden hitsiin täältä kokolattiamattohelvetistä. En malta odottaa, että pääsen omaan asuntooni kuluttamaan sähköä, huudattamaan musiikkia ja sotkemaan. Ja että pääsen ihastelemaan itseäni kokovartalopeilistä neljän kuukauden tauon jälkeen (toivottavasti peilikuva ei ole paljoa läskistynyt jenkkiruoasta..)! Vaikka tämä asuntola aika murju onkin, olen silti tainnut jonkinlaisen psykologisen siteen luoda tähän koloon. Yhtenä päivänä kaverini nimittäin kysyi minulta, montako huonetta minulla on kotonani. Ihmettelin kysymystä, koska hän on käynyt kämpässäni monet kerrat, mutta vastasin kiltisti: kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö, johon hän tokaisi ”ei kun Suomessa.” Ilmeisesti tämä kämppä on siis vielä toistaiseksi kotini. I guess I just have to live with it. Or in it.