Ennen
vaihtoon lähtöä olin asunut Suomessa yksin viimeiset kolme ja puoli vuotta. Kun
aikoinaan edes aloin suunnitella koko vaihtoon hakemista, koin suurimmaksi
haasteeksi kimppakämpässä elämisen. Pikkuhiljaa alkoi myös selvitä, että
Yhydsvalloissa yliopistojen asuntoloissa makuuhuoneen jakaminen toisen tytön
kanssa on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Kun sain vihdoin tietää, että
vaihtokohteeni on San Diego State University, olin myös erittäin selvillä
siitä, että SDSU:ssa opiskelijat asuvat neljästään kahdessa makuuhuoneessa eli
yhdessä makkarissa asuisi kaksi opiskelijaa. Asumisolosuhteet vaihdon
aikana olivat siis kaikista jännittävin ja ahdistavin asia tänne tullessani.
Minulla
on ollut oma makuuhuone pikkulapsesta lähtien, ja niinpä nukkuminen vieraan
ihmisen kanssa samassa makuuhuoneessa tuntui oudolta ja erittäin
epäkäytännölliseltä. Joudunko heräämään joka aamu yhtä aikaa kämppikseni
kanssa, koska en pysty nukkumaan, jos toinen laittaa valot päälle ja kulkee
makuuhuoneessa jatkuvasti? Entä jos se kuorsaa? Entä jos minä kuorsaan? Entä
jos minua pierettää? Entä jos haluan valvoa pidempään ja kämppis haluaa mennä
nukkumaan? Entä jos kämppikselläni on joku mies yökylässä; pitääkö minun
kuunnella heidän seksipuuhia? Entä jos minulla käy flaksi ja haluan ”esitellä
makuuhuonettani” jollekin miehelle? Kaikkien näiden käytännönongelmien vuoksi
koko kahden hengen makuuhuone tuntui mielestäni täysin mahdottomalta
ajatukselta, mutta mielipiteistäni huolimatta tiesin joutuvani jakamaan
makuuhuoneen San Diegossa toisen tytön kanssa.
Ja
kuinkas sitten kävikään? No, minulla todellakin kävi flaksi, mutta nyt en puhu
seksistä vaan siitä, että minä sain San Diegossa makuuhuoneen kokonaan omaan
käyttööni! SDSU:hun ei tule kevätlukukausina yhtä paljon vaihto-opiskelijoita
kuin syyslukukausina, joten osa sängyistä jää tyhjiksi ja minä olin yksi niistä
muutamista onnekkaista, jotka eivät koskaan joutuneet jakamaan makuuhuonetta
kenenkään kanssa. Niinpä minulla on vain yksi kämppäkaveri, ja meillä
molemmilla on omat makuuhuoneet. Kyllähän meitä yritettiin pelotella lukukauden
aikana sillä, että asuntoon saattaa tulla uusia asukkaita, joten meidän tulisi
elää makuuhuoneissa siten, että uuden asukkaan on helppo sinne muuttaa.
Paskapuhetta sanon minä! Kunhan vaan kiusasivat kauhuskenaarioilla, että emme
pystyisi nauttimaan täysin rinnoin yksityisyydestämme. Pieni pelko pitää aina
olla perseessä, ettei asukkaat asettaudu taloksi liian hyvin.
Luksuksestamme
huolimatta eläminen täällä asuntokompleksissa nimeltään Villa Alvarado
(kuulostaa huomattavasti hienommalta kuin mitä se käytännössä on) ei aina ole
ollut mitään ruusuilla tanssimista. Täällä on sääntöjä enemmän kuin minulla on
tilillä rahaa tässä vaiheessa vaihtoa eivätkä säännöt aina ole 28-vuotiaan
suomalaisen näkökulmasta kovinkaan järkeviä tai oikeutettuja. Tässäpä muutama
pieni herkkupala Villa Alvaradon kultaisesta käytöskirjasta:
1. Yli
21-vuotiailla asukkailla saa olla asunnossa 2 litraa olutta tai 750 ml
mietoja alkoholijuomia. Vahvoja alkoholijuomia ei saa olla kenelläkään. (pitäisi
olla kiitollinen edes tästä määrästä, koska muissa yliopiston asuntoloissa ei
alkoholia saa olla ollenkaan)
2.
Jos asunnossa asuu alle 21-vuotiaita, ei kenelläkään asukkaalla saa olla
alkoholijuomia asunnossa.
3.
Jos joku kohta on kämpässä rempallaan, voit tehdä netin kautta korjauspyynnön
ja yleismies Jantunen tulee ja korjaa epäkohdan ilmaiseksi. Mutta jos kämpässä
on joku kohta rempallaan, kun muutat pois, niin joudut maksamaan.
4.
Ei saa juhlia kovaäänisesti iltamyöhään tai poliisi tulee ja lopettaa bileet.
5.
Asunnossa ei saa olla kynttilöitä.
Vanhan
sanonnan mukaan säännöt on tehty rikkomista varten, ja tuo sanonta taitaa päteä
täällä aika hyvin. Kaikki siis rikkovat näitä älyttömiä sääntöjä sen minkä ehtivät.
Täällä vaan valitettavasti sääntöjen rikkomisesta koituvat seuraukset on aika
naurettavia. Kaverillani oli huoneessaan kynttilä, jota ei ollut poltettu. Sattuneista
syistä joku korkeampi auktoriteetti näki tuon kynttilän, ja niinpä kaverini
joutui tästä hyvästä ”kuritoimikunnan” puhutteluun ja rangaistukseksi hänen
täytyi kirjoittaa viiden sivun essee paloturvallisuudesta! Toinen tuttu oli
liian kova juhlimaan, ja niinpä poliisit joutuivat lopettamaan herran bileet
kahdesti. Tästä hyvästä hän joutui kirjoittamaan esseen, jossa hän vertaili
Yhdysvaltojen ja Ranskan alkoholipolitiikkaa. Näitä tarinoita kuunnellessa
tulee sellainen olo kuin olisin taas 15-vuotias viettämässä ensimmäistä
vanhemmista vapaata viikkoa rippileirillä. Aamurukous ja elämänmyönteiset
kitaralaulut vaan puuttuu.
Sääntöjen
lisäksi ahdistusta aiheuttaa välillä minun kämppikseni. Ennen tänne tuloani
ajattelin, että olisi mukava saada edes yksi amerikkalainen kämppis (tässä
meidän asuntokompleksissa asuu lähinnä vahto-oppilaita). Vielä Suomessa
ollessani en tiennyt mitään muuta tulevasta kämppiksestäni kuin että hänen
nimensä olisi Lenina. Joidenkin kavereitteni kanssa sitten arvuuttelimmekin,
mistä Lenina mahtaa olla kotoisin. Minä myös googletin hänen nimen, ja
hakutulosten ja ihmisten arvuuttelujen perusteella päädyin siihen
lopputulokseen, että kämppiksenihän on nimensä perusteella ryssä perkele.
Venäläisen
kämppiksen sijaan sain haluamani eli Lenina olikin amerikkalainen (tarkemmin
sanottuna meksikon-amerikkalainen) ensimmäisen vuoden puheterapiaopiskelija,
kotoisin Pohjois-Kaliforniasta Napa Valleysta, joka on kuulu viinitiloistaan.
Valitettavasti en kuitenkaan ole näiden neljän kuukauden aikana saanut luotua
hänen kanssaan kovin lämpimiä suhteita. Emme toki vihaa toisiamme, mutta emme
juurikaan juttele toisillemme tai muuten vietä aikaa yhdessä. Hänellä on oma –
erittäin opiskeluntäyteinen – elämänsä ja minulla on omani. Suuri kiitos täytyy
kuitenkin antaa hänelle siitä, että hänellä on auto! Niinpä olen päässyt
ruokaostoksille joka viikko autolla, mikä on täällä lähes elinehto
ruokaostoksien tekemiselle varsinkin nyt kun ilmat lämpenevät eikä välttämättä
halua kannella jogurtteja ja maitoa 30 asteen lämpötilassa 45 minuuttia.
Mutta
sulavista shoppailukyydeistä huolimatta meillä on ollut myös mutkia matkassa.
Itse olen aikaisempien kämppiksien kanssa asuessani tottunut siihen, että
toisen makuuhuone on yksityistä aluetta ja kaikki tavarat paitsi vaatteet ja
ruoka jaetaan. Lenina ei ole tällaiseen "lähes kaikki mikä on minun on myös sinun" -tyyliin tottunut ollenkaan, minkä
huomasin heti yhteiselon alkumetreillä. Eräänä päivänä ostin itselleni
ruokailuvälineet ja päätin pistää ne keittiössä samaan laatikkoon Leninan
ruokailuvälineiden kanssa. Sanoin vielä Leninalle, että pistin ruokailuvälineet
hänen tavaroiden sekaan ja että minun puolesta hän saa käyttää minun haarukoita
ja veitsiä. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan tykännyt järjestelystä sillä
seuraavana päivänä ottaessani lusikan huomasin, että hän oli siirtänyt kaikki
omat ruokailuvälineensä toiseen laatikkoon ja jättänyt minun tavarat
paikoilleen. Eräänä iltana taas kokkasin kotonani muutamalle kaverille ruokaa
ja lainasin Leninan kattilaa pastan keittämiseen. Ruoan jälkeen tiskasin
kattilan ja unohdin koko asian, kunnes seuraavana päivänä sain kämppikseltäni
tekstiviestin, jossa hän kertoi, että en hänen mielestään kunnioita hänen
tavaroitaan, koska käytän niitä ilman lupaa. Ymmärsin kyllä yskän (tavallaan),
mutta asiasta huomauttamisen sijaan minua häiritsi enemmän se, ettei hän voinut
sanoa asiasta kasvotusten, vaan hän lähetti tekstiviestin. Tätä tekstittelyä
olenkin saanut sietää tasaisin väliajoin koko kevään: milloin olen unohtanut
lämmityksen päälle päiväksi (aikas normaalia suomalaiselle), milloin olen
jättänyt keittiön pöydän liian likaiseksi. Kerran hän lähetti minulle
tekstiviesti olohuoneesta makuuhuoneeseeni toivoen, että laittaisin musiikkia
hiljemmälle.
Kaikista
näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta suurinta kitkaa välillemme on
aiheuttanut sähkönkulutus. Koska olen ISEP-ohjelman kautta tullut tänne opiskelemaan,
ei minun tarvitse maksaa asumisesta mitään. Lenina taas on ”tavallinen”
amerikkalaisopiskelija, joten hänen täytyy maksaa vuokraa (yli 600 euroa jaetusta makuuhuoneesta) ja myös sähkölasku.
Meidän sähkölasku jaetaan siis lukukauden loputtua puoliksi ja Lenina maksaa
oman puolen. Normaalisti tässä ei olisi mitään erikoista, mutta Lenina sattuu
tulemaan melko vähävaraisesta perheestä (kuten suurin osa
meksikon-amerikkalaisista), joten hän haluaa säästää sähkönkulutuksessa
mahdollisimman paljon. Niinpä hän ei halua, että käytämme asuntomme lämmitys-/
tuuletusjärjestelmää. Tammi-, helmi ja vielä maaliskuussakin minä siis jouduin
vapisemaan välillä alle 20 asteen asunnossa ja nyt hikoilen lämpötilan
lähestyessä asunnossa 30 astetta päivällä. Muutama kuukausi sitten lämpötila
saattoi ulkona laskea öisin 12 asteeseenkin, ja asuntoon puski viileää ilmaa
ulko-ovenraosta sekä yksikerroksisien ikkunalasien läpi. Muistan muun muassa
erään aamun kun heräsin ja ajattelin, että tuntuupas asunto jotenkin
vilpoisalta. Menin katsomaan lämpötilaa ja huomasin, että kämpässä on napakat
17 astetta lämmintä. Yritin selittää Leninalle, etten ole tottunut elämään näin
viileässä asunnossa ja pääsimmekin sopuun lämpötilasta, mutta sitten eräänä
päivänä hän sai syyslukukauden sähkölaskun. Tuo lasku sattui olemaan noin 50
euroa, mikä kämppikseni mielestä oli todella suuri määrä rahaa ja niinpä hän
alkoi jälleen nihkeillä asunnon lämmityksessä. Asunnon lämmityksen lisäksi Lenina on tarkka
valojen käytöstä. Jos poistun makuuhuoneestani esimerkiksi suihkuun, takaisin
tullessani huomaan, että hän on käynyt sammuttamassa makkaristani valot.
Muutaman kerran hän on huomauttanutkin minulle valojen turhasta käytöstä.
Tekstiviestitse tietenkin.
Tällaista
siis on asua täällä Villa Alvaradossa. Sen lisäksi että minun on täytynyt
totutella jäykän kankeisiin yleissääntöihin, on minun pitänyt myös oppia
elämään Leninan sääntöjen mukaan. Koskaan en kuitenkaan ole hänelle asiasta
avautunut, minkä vuoksi ehkä avauduin nyt sitten tässä. Ehkäpä te suomalaisina
kanssasisarina ja –veljinä voitte ymmärtää tuskaani paremmin kuin täällä asuvat
vaihtarikaverini, vaikka hekin ovat kyllä välillä olleet ymmällään kämppikseni
toimista.
Mutta
kaikesta huolimatta Lenina on kyllä herttainen tyttö, jostain syystä meidän
kemiat eivät vaan taida toimia. Ehkä vika on minussa, ehkä Leninassa tai ehkä
todennäköisimmin meissä molemmissa. No, kohta minun ei tarvitse enää pähkäillä sitä, sillä
ylihuomenna pakkaan kimpsut ja kampsut ja lähden hitsiin täältä
kokolattiamattohelvetistä. En malta odottaa, että pääsen omaan asuntooni kuluttamaan
sähköä, huudattamaan musiikkia ja sotkemaan. Ja että pääsen ihastelemaan
itseäni kokovartalopeilistä neljän kuukauden tauon jälkeen (toivottavasti peilikuva ei ole paljoa läskistynyt jenkkiruoasta..)! Vaikka tämä
asuntola aika murju onkin, olen silti tainnut jonkinlaisen psykologisen siteen
luoda tähän koloon. Yhtenä päivänä kaverini nimittäin kysyi minulta, montako huonetta
minulla on kotonani. Ihmettelin kysymystä, koska hän on käynyt kämpässäni monet
kerrat, mutta vastasin kiltisti: kaksi makuuhuonetta, olohuone ja keittiö,
johon hän tokaisi ”ei kun Suomessa.” Ilmeisesti tämä kämppä on siis vielä toistaiseksi
kotini. I guess I just have to live with it. Or in it.